Myötätuntoa vai ylemmyydentuntoa?

Se on hauska, miten sitä ei ikinä tiedä, mikä aihe nousee seuraavaksi käsittelyyn. 
Tällä kertaa se on ajatuksenvirtaa myötätunnosta ja ylemmyydentunnosta, miten herkästi ne saattaa mennä itseltäänkin huomaamatta sekaisin. 

Mä kirjoitin itselleni puhelimen muistiinpanoihin tällalailla:
"Myötätunto vai ylemmyydentunto? Eka on SUPER ja toka on henkisen egon sekoilua."

Myötätunto itsessään on noussut nyt joka puolelta mulle pohdittavaksi. Keskusteluissa, kirjoissa, omissa ajatuksissa. Ja silloin kun joku näin pyörii kentässä, on se merkki, että asian äärelle on pysähdyttävä. Ja omassa tapauksessani sitten myös kirjoitettava. Tää kun toimii sillä tavalla itselleni, että alkaessani kirjoittamaan asioista, ne ikään kuin aukeavat siinä samalla mullekin. Ei siis ole mitään sen suurempia (ylläolevaa suurempia) muistiinpanoja tai muita esivalmisteluja, vaan täältä vaan lähtee näppis sauhuamaan. Toimii samankaltaisesti kuin "ääniviestipäiväkirjat" joita lähetellään muutaman ystävän kanssa toisillemme; yksinpuhelua jonka aikana asiat enempi avautuu itsellekin. 

No nyt tuo lause. "Myötätunto vai ylemmyydentonto? Eka on SUPER ja toka on henkisen egon sekoilua." 

Kuinka monta kertaa olet kuullut tai itse ajatellut/sanonut sanonut toiselle: 
"Mäkin olen ollut joskus tossa kohtaa". 
Ihan noin yksinkertainen esimerkki jonka sisälle voi mahtua joko myötätuntoa tai ylemmyydentuntoa. 

Me voidaan ihan aidosti sympatiseerata esimerkiksi jotakin nuorempaa henkilöä hänen elämäntuskansa äärellä ja tuntea myötätuntoa siitä. Itselle on tullut ehkä enemmän perspektiiviä ja nähtyä elämää, mutta saadaan silti kiinni toisen kivusta. Ymmärretään ja koetaan puhdasta myötätuntoa. Tilanne voi olla myös vaikkapa ystävän tai tuntemattoman elämänkriisin kohdalla sama - ollaan koettu jotakin samankaltaista ja voidaan tuntea ehtaa myötätuntoa ja vilpittömästi halutaan lohduttaa toista sanomalla, että hei, mäkin olen ollut joskus tossa kohtaa. 

Mutta sitten on se mälsempi puoli, mihin itse olen ainakin törmännyt muun muassa henkisen polun myötä (edelleen takataskussa hautuu blogikirjoitus henkisen- ja terveysskenen red flageista). 

On näet käynyt selväksi, että ihmiset ehkä huomaamattaankin saattavat arvottaa omaa polkuaan, kokien olevansa jotenkin toista pidemmällä tai pahimmassa tapauksessa ylempänä. Eikä se ole vain henkisenpolun juttu, se ilmeentyy myös ihan tavan ihmissuhteissa, kun joku näkee oman tapansa elää & nähdä maailmaa pikkasen parempana, kun toisen.

Tottakai voi olla, että joku on kulkenut pidemmän polun ja oivaltanut tuplasti enemmän, mutta jos sitä alkaa pitämään arvottavana asiana toisiin verraten, alkaa sieltä se henkinen ego sekoilemaan, joka näennäisen myötätuntoisesti sanoo toiselle tuon: 
"Mäkin olen ollut joskus tossa kohtaa", mutta eteen ja perään voi kuvainnollistamaan lisätä: 
"Vooooi sua pikkusta rukkaa, mäkin olen ollut joskus tossa kohtaa, täti tietää niin paljon paremmin". 
(voit lisätä kuvitteellisen pääntaputuksen)

Hauskinta tässä on se, että täähän ei edes perustu muuhuin kuin pelkkään omakohtaiseen tulkintaan siitä, että näin olisi. Eihän meillä oikeasti ole loppujen lopuksi millin vertaa varmaa tietoa, olemmeko me oivaltaneet itse asiassa itse tätä elämää yhtään oikein, vai onko se ihan sukka koko oivallustemme ketju! Ehkä se toinen onkin paljon paremmin perillä asioista ja itse ollaan menty jo aikaa sitten aivan hakoteille. Tai sitten ollaan kumpikin ihan hiton väärillä urilla. EI VOI TIETÄÄ. Eikä tarvikkaan. 
Ei yksinkertaisesti pitäisi olla tarvetta arvottamiselle.       

Samalla lauseella voi siis olla kaksi täysin eri merkitystä.
Myötätunto tai ylemmyydentunto.

Luin tuossa taannoin kirjaa, jossa oli jokin sen kaltainen lause, kuin: "Myötätunto on rakkauden jalostuneempi muoto" (olikohan se edes noin, noh, ainakin ihan hyvältä kuulostaa). 
Jos me voitaisiin kaikki suhtautua toisiimme aidosti myötätuntoisemmin, olisi se iso steppi yhteistä hyvää kohti. Ja jos me voitaisiin suhtautua samalla myötätunnolla itseämme kohtaan, niin same same! 

Mä ajattelen, että myötätunto on jotakin niin vilpitöntä ja sydämen kautta tulevaa, että se ohittaa ikään kuin järkiperusteet. Että vaikka itse, tai joku toinen, olisi tehnyt mitä, me voidaan silti tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan. Tämä on sama kuin anteeksiannon kanssa; ei niitä tekoja tarvitse hyväksyä tai ymmärtääkään sen enempää, mutta me voidaan silti antaa ihmiselle niiden takana anteeksi.

Tällaisessa vilpittömässä muodossa se on todella parantavaa. Antajalle ja saajalle. 

Ei ole kysymys myöskään siitä, että kaikkea kohtaan pitäisi kokea pelkkää älytöntä ymmärrystä ja ikään kuin kullata & sivuuttaa tapahtuneet asiat. Ikävät asiat saa tuntua; vituttaa, suututtaa, aiheuttaa syyllisyyttä ja mitä ikinä. Ne saa nostattaa tunteita (ja ihan tervettä olisikin), mutta samaan aikaan (tai vähän myöhemmin), me voidaan löytää myös myötätuntoa niitä kohtaan. 

Myötätunto ja ymmärrys eivät siis mun tulkinnalla ole ihan sama asia. Mä ajattelen, että myötätunto tulee sydämen tasolta ja ymmärrys ehkä enemmän mielen tasolta. Mielen kautta me voidaan käsitellä miksi jotakin on tapahtunut ja ymmärtää sitä kautta syyt ja seuraukset. Sydämen kautta me voidaan taas tuntea ja välittää myötätuntoa, olla armollisia, ikään kuin sydänymmärtää. 
(Sydänymmärrys= ymmärrys joka ei perustu järkeen, ei ole välttämättä perusteltavissa, se vaan on)

Ja jos myötätunto on rakkauden jalostuneempi muoto, niin olisko se jotenkin niin, että rakkaus saattaisi kaikessa suuruudessaan justiinsa tehdä ton kultauksen, mutta myötätunnon kautta voi jättää kultaamatta ja silti sydänymmärtää. Saatteko kiinni?

Mikä sitten saa lausumaan tuon lauseen ylemmyydentunnosta käsin?

No mikäs tässä itseään toistellessa, mutta kyllä mä väittäisin että se on se henkinen ego. TAI sitten ihan vain ymmärtämättömyys. Että me ihan vilpittömästi uskotaan olevamme itse jo jossakin so much far away mitä toiseen tulee. 

Mikä se on se sanonta, että viisas on se, joka tietää, että ei tiedä.

Joku ehkä sanoisi tähän, että kyllä minä tiedän, mutta minä väittänen, että et tiedä. Se on se juttu. 
Meillä on upeita tietoisuuden kokemuksia, kohtaamisia Korkeimman kanssa ja parhaita mahdollisia arvauksia & totuuden tuntemuksia, mutta ihan loppujen lopuksi me ei vaan voida tietää, koska tämä elämä on niin paljon isompi juttu mihin meidän ymmärrys ylettää.
Se ei tarkoita, ettei ne oivallukset voisi olla oikeasti tottakin, just niitä ydinoivalluksia, mitä tänne on pitänytkin tulla oppimaan. Ja jos niihin vilpittömästi itse uskoo, niin parasta mitä me voidaan juurikin tehdä, on pyrkiä niiden myötä hyvään & jos koemme omat oivalluksemme olevan sellaisia jotka voisi tukea toisenkin polkua, niin tottakai jakaa niitä! 
Mutta koska me emme voi tietää, onko ne meidän kokemukset loppujen lopuski niitä vimpan päälle olevia, on täysin hölmöä lähteä silti pohjalta itseään nostamaan ylöspäin ja suhtautua toisiin ylemmyydentunnolla. 

On myös kaksi eri juttua toteuttaako tällaista toimintaa tiedostaen vai tiedostamattomasti. 
Ekan kohdalle lukeutuu muun muassa kaikki epäeettiset kulttijohtajat & muut ihmisten hyväksikäyttäjät ja toiseen sitten tiedostamattomat taapertajat. Vikaa ryhmää kohtaan on luonnostaan helpompi tuntea myötätuntoa (ja hyvä ymmärtää, että saattaa itse ihan hyvin kuulua samaan jengiin), mutta vaikka eka ryhmä aiheuttaa itsellänikin puistatuksia & raivoakin (ja vilpittömästi toivon, että tähän jengiin en kuulu!), olisin suutarin lapsi ilman kenkiä, jos en tähän toteaisi uskovani, että voimme löytää myötätuntoa myös tätä porukkaa kohtaan. 
Tässä kohtaa saa vaan olla tarkkana, koska siinä saatetaankin olla taas hyvin lähellä sitä, että sitä nostaakin itsensä omassa mielessään paremmaksi ihmiseksi, "kun minä nyt pystyn kokemaan myötätuntoa tällaistakin kohtaa". 
Kai nämä on vain pysähtymisen paikkoja aina itselle, tunnustella mistä paikasta käsin sitä toimii. Ja jos saa kiinni itsensä egoilusta, niin koittaa harjoittaa sitä kauniimpaa mallia; aitoa myötätuntoa. 

Ei ole helppoa olla ihminen! Koittaa nyt siis samaan aikaan olla hyvä(hkö) ihminen ja olla lipsumatta itse ylemmyydentuntoon, niin saa siinä olla kieli keskellä suuta toisinaan. Koska ihan samoin minä olen (näennäisen?) myötätunnon kautta joskus ajatellut jonkun ihmisen kohdalla, että "tuo nyt ei vain ole vielä ymmärtänyt/havahtunut/herännyt/etc.". Voihan se olla tottakin, mutta ihan yhtä totta voi olla, että itse olen ymmärtänyt ihan päin peräsutia koko homman. 
Ymmärrättekö?! Pientä myötätuntoa nyt tännekin kiitos! :D

Tässä kirjoituksessa pohdin asiaa vain yhden lauseen kahden eri merkityksen kautta. 
Teemahan näyttäytyy luonnollisesti paljon laajemmin, mitä yhteen blogikirjoitukseen voi avata. 
Voimme nostaa itseämme toistemme yläpuolelle lukemattomin eri tavoin. Voimme myös selittää mielen kautta itsellemme asian kuin asian omaksi eduksemme. Tai vastavuoroisesti voimme olla hyvinkin myötätuntoisia muita kohtaan, mutta esimerkiksi todella kriittisiä ja mitätöiviä itsemme suhteen.
Ei ole mikään helppo juttu, suuntaan eikä toiseen, mutta ehdottomasti pohtimisen arvoinen.

Myötätunto ja ylemmyydentunto; saatteko kiinni, miten lähellä nämä voivat olla toisiaan? Osaatteko aidosti tuntea ensimmäistä ja toisaalta saatteko itsenne kiinni jälkimmäisestä?

Sellaista tähän päivään. 
Myötätunnolle kolme hurraa-huutoa ja ylemmyydentunnolle kolme myötätunnon huutoa!
 

So long, rakkaudella, 
Saana