Identiteettinä titteli?

Tässä on matkalla muuttuneet niin tittelit kuin identiteetit.
Se mitä olen oppinut on, että ensimmäisen varaan ei liiemmin auta jälkimmäistä perustaa. 

Tätä kirjoittaessani, puhun työn ja koulutusten kautta tulleista nimikkeistä.
Ne ei ole sitä mitä me ollaan, sisimmiltämme.
Mutta niihin on kyllä helppo upota, ettei tarvitsisi kohdata sitä sisintään. 

Jos sitä epäilee jääneensä titteleiden vangitsi tai kokee oman identiteettinsä (/arvonsa) niiden kautta, musta on hyvä pysähtyä hetkeksi kysymään itseltään: 
Miksi haluan saavuttaa jonkin tietyn työn tai koulutuksen, vaikka sydän ei niihin vetäisi? Miksi haluan pyöriä tietyissä ympyröissä, vaikka olo niissä on epämukava? Miksi haluan peittää itsestäni tämän ja tuon puolen tiettyjen ihmisten seurassa tai miksi haluan antaa itsestäni jonkinlaisen ei-totuutta vastaavan kuvan vaikkapa sosiaalisessa mediassa?
Varmasti syitä on monia, mutta yhtenä mun mieleen nousee, että siinä on pohjimmiltaan kyse varmastikin jonkinlaisesta riittämättömyyden tunteesta. Että ei olisi riittävä sellaisena, joka on ja sitä koitetaan sitten paikkailla erinäisin tavoin. 

Ehkä:

Esittämällä jotakin, mikä vaan loppupeleissä rikkoo meitä.
Tekemällä asioita, jotka sotii omaa arvomaailmaa vastaan. 
Tai niillä titteleillä. Maineella ja kunnialla, vaikka sisältä oltaisiin rikki.

Ei ole wöörttiä, niinkuin me nuoret sanotaan (tai ainakin sanottiin joskus).
Se voi olla yksi kaunis päivä, kun se titteli jostain syystä meiltä napataan, sortuu systeemit ympäriltä ja siinä sitä sitten törrötetään. Jos koko identiteetti oli ulkoisten asioiden varassa, ollaan aika ihmeissään. Kuka minä olen, jos minulla ei olekaan enää tätä suojaa ympärilläni?
Tuhannen taalan kysymys! Ja jonka selvittämiseen suosittelen käyttämään aikaa ja vaivaa. 
Koska se on se, mitä jää, vaikka ulkoiset puitteet ympäriltä sortuisi. 

Mulla nousee tässä kohtaa omasta elämästäni muutama esimerkki mieleen. 
Ekana AMK-tutkinto, jota lähdin suorittamaan muutama vuosi takaperin. Tiesin jo sinne mennessäni, että se ei ole työ jota haluan tehdä, mutta sen hetkisen elämäntilanteen myötä sinne kuitenkin päädyin (ja hyvä niin, oli opettavainen ja ihanakin kokemus!). Lopettamispäätöstä tehdessäni huomasin pohtivani juuri täysin epärelevantteja asioita. Että kuinka mun nyt PITÄÄ suorittaa tutkinto, kun kerran olen päässyt sisään sote-puolella hieman vaikeammin sisäänpääsyiseen opinahjoon, kuinka "kaikilla" muillakin on AMK-tutkinto, kuinka sitä ja tätä. Kunnes sitten totesin, että EI mun pidä yhtään mitään. Jos mun sydän ei vedä tähän vaan ihan toisaalle, niin miksi mä käyttäisin aikaani saadakseni jonkin paperinpalan, jota en tarvitse siinä, mitä oikeasti haluan elämässäni tehdä. Miksi mä haluaisin sen tittelin vain tittelin vuoksi? 
Toinen kohta oli tunnetyönopintojen kanssa. Päätin lähteä opiskelemaan tunneterapeutiksi tietyn menetelmän kautta. Sain paljon menetelmästä & opinnoista ja nautin niistä, mutta jossain kohtaa huomasin, että hetkinen, tää ei tunnu nyt tällaisenaan olevan mulle. Jälleen olin sen pohdinnan äärellä, että PITÄÄKÖ mun nyt kuitenkin käydä tämä loppuun, kun olen kerran aloittanut. Voinko mä taas jättää kesken ja vaihtaa suuntaa? Ja mitens se titteli, nyt mä jään ilman titteliä! OMG ja sitä rataa. 
Kummatkin opinnot jätin kesken. Ensin piti vain käydä nämä ihmeelliset ajatuskoukerot, toisaalta täysin turhat, mutta syvemmällä tasolla kuitenkin tarpeelliset, pohdinnat itseni kanssa lävitse.
Ja kummankin kohdalla päätöksen tehdessäni tuntui, että on tilaa taas hengittää enemmän.
Tittelit jäi, mutta omannäköisempi polku aukesi jälleen enemmän. 

Hauskaa on sekin, että mua ei ole ikinä muiden kohdalla kiinnostanut kenenkään tittelit. Sillä lailla, että ne jotenkin arvottaisi mulle ihmistä.
Mua kiinnosta ihmisessä se millainen hän on, miten hän kohtelee muita & itseään, mikä on suosikki asia maailmassa ja mikä tuntuu kipuna vielä vuosien jälkeenkin. Missä kohdassa hän on juuri nyt, millainen on se tarina, jonka hän on elänyt ja millaiset haaveet kutkuttaa tulevaisuudessa.  
Musta on myös hauska, että mitä enempi olen ollut viime vuosien aikana henkisellä polulla olevien ihmisten kanssa, tiedän heistä tyyliin kaiken muun, paitsi vaikkapa juuri sen, että mitä he tekevät työkseen tai millaisia kouluja ovat käyneet (vai onko elämään kuuluneet kummatkaan). Tässä kesällä tapasin taas liki vuoden jälkeen yhtä näiltä reissuilta tutuksi tullutta rakasta henkilöä ja oikein pysähdyttiin sen äärelle, että hetkinen, eihän me tiedetä oikeastaan mitään toistemme "peruselämästä" - työstä tai perheestä. Sen sijaan tiedämme toistemme kipeitä kohtia, ollaan naurettu syvästi ja halattu pitkään, jaettu luottamusta ja oltu "sydänläheisiä".

Mun elämääni on myös aina kuulunut ihmisiä laidasta laitaan, aivan eri lähtökohdista tulleita tai elämäntilanteessa eläviä. Kaikki ovat olleet tervetulleita, kenen kanssa juttu on luistanut ja olen tuntenut sielujen sympatiaa, titteleistä viis! Ajattelen, että mun elämä on senkin puolesta tosi rikasta ja sen vuoksi uskon, että multa löytyy ymmärrystä monenlaisia ihmisiä & elämäntilanteita kohtaan. Ja miten muuten se voisi ollakaan, kun itsekin toivon elämäni ihmisten ottavan mut vastaan sellaisena kuin olen, sellaisen menneisyyden paketin kanssa mikä matkaan on siunaantunut ja näillä luonteenkiemuroilla joilla nyt polkuani taaplaan. Husbyn toteamusta lainatakseni, voin tähän kohtaan "open secret": 
Jos mä en jollekin kelpaa sellaisena kuin olen, niin he eivät ole mulle tarkoitettuja ihmisiä. Eikä he ole sullekaan tarkoitettuja, jos sinä et saa vapaasti olla se, kuka oot <3

Loppuun todettakoon, että tottakai se titteli, voi olla myös seuraus intohimonsa seuraamisesta.
Ei tittelin itsensä vuoksi, vaan siksi, että se on vain seuraus, joka on tullut, kun on elänyt sydämestään käsin.
Jos opiskelee sitä, mihin sydän vetää tai tekee työkseen jotain josta saa iloa ja nautintoa, niin jee!
Uskoisin, että silloin ollaan terveellä pohjalla.  
Musta on aina hyvä lähtökohta pohtia, mitä tekisi elämässään jos ei tarvitsisi miettiä saako siitä rahaa vai ei? Mihin sydän vetäisi?
Oli se sitten intohimoinen perhostutkija, tarottulkitsija, roskienkerääjä, miljoonaimperiumin pyörittäjä, perhekodin isä, elämän ihmettelijä tai mitä ikinä. 
Sitä kohti voi sitten lähteä pienin askelin (tai rysäyksellä, jos tuntuu sopivammalta :)). 
Elämä pystyy näet kyllä järkkään asioita ihan älyttömällä tavalla, sellaisella mihin oman mielen käsityskyky harvoinkaan riittää. 

Joten, titteleistä viis, sydänohjaukselle kuus!
(mun logiikalla ihan toimiva sanonta, näköjään)

So long, rakkaudella, 
Saana