Varjoista valotyöhön

Varjojaan kohtaamalla oma valo alkaa loistaa kirkkaammin ja sen myötä sitä voi lopulta jakaa myös muille - itsensä kanssa tehty työ palvelee siis usein myös ympäristöä ja näin siitä tulee valotyötä. 
Tälleen lyhykäisyydessään.

Alkuun todettakoon, että pystyäkseen kohtaamaan omia varjojaan, on mun kokemuksen mukaan ensin hyvä tehdä työtä oman turvantunteensa eteen. Toisaalta tämä on varmasti jonkinlainen kehä, koska mitä enemmän tekee varjojensa kanssa hommia, sitä enemmän turvaakin tuntee, mutta päästäkseen ees alkuun, mun kokemuksella voi olla ensin paikkansa työstää sitä turvaosiota. 

Oon itse tehnyt paljon varjotyötä ja se on ollut aikamoista shittiä aika ajoin. Kohdannut itseäni, tunteista esimerkiksi syyllisyyttä ja häpeää, omia tekojani ja ajatuksiani. Oon joissain kohdin tuntenut tulevani hulluksi vaikkapa juuri syyllisyyden tunteen alla, mikä on noussut pintaan. Siis tuntenut ihan fyysisesti, että ei saakeli, nyt mä flippaan! Se on ollut pelottavaa. Miettinyt uskallanko mä kohdata tän nyt ihan kokonaisuudessaan vai mitä jos kuitenkin vähän perääntyisin - rauhoittelisin itseäni ja taputtelisin olkaani "ei se nyt niin paha ollut". 
Oon valinnut kumpaakin tapaa, kohdata ja perääntyä. 
Ero niissä on se, että jos sitä jää itseään hyysäämään, taputtelemaan ja "kultaamaan" reaktioitaan , sinne ne tunteet painuu taas takaisin itsemme sisään vahinkoa aiheuttamaan. Kyllähän me löydetään miljoonasataa syytä siihen, millä voidaan oikeuttaa omia tekojamme ja usein ne syyt löydetään toisesta henkilöstä tai omista traumoistamme. Miten minulle on tehty väärin ja miten sen vuoksi minä olen sitten tehnyt näin ja näin. Ja se on varmasti myös omalla tavallaan totta - paskoja juttuja tapahtuu ja ne saattaa vaikuttaa meihin kovasti, tottakai! Niiden läpikäynti ja niissä vellominenkin kuuluu prosessiin, mutta jos niihin jää liiaksi jumiin, en usko sen johtavan mihinkään hyvään.
Sen sijaan se, että ottaa itse vastuun teoistaan ja tunteistaan & kohtaa ne täysin, on vapauttavaa. Ihan karmivaa, mutta vapauttavaa. Ja anteeksianto, oli se itselle tai toiselle, se se vasta vapauttavaa onkin. Ei kaikkea tarvitse ymmärtää tai hyväksyä, mutta anteeksi voi aina antaa jos niin haluaa. Niin mä uskon. 
Että tähän pisteeseen voi päästä, omalta kohdaltani totean, että sen aika tuli silloin, kun jonkinlaista turvantunnetta oli jo muodostunut omaan olemiseen. Että pystyin luottamaan siihen, että minä jään henkiin, vaikka koenkin nämä tunteet. Että tässä minä olen turvassa, vaikka tuntuu ihan kammottavalta. 
Tunteet itsessään ei ole kovinkaan pitkäkestoisia, jos me ei jäädä jumiin siihen tarinaan, mikä ne meille aiheuttaa. Oleellista kuitenkin on antaa niiden vapaasti virrata, koska kultaamalla tai alaspainamalla ei aiheuteta kuin harmia itselle (ja muille). Jos vituttaa, antaa vituttaa, jos surettaa, antaa surettaa, jos ilostuttaa, niin antaa ilostuttaa! Ja nimenomaan sen tunteen tasolla, ei niin, että voisimme käyttäytyä täysin rajattomasti, koska "minä tässä nyt vähän virtautan tunteitani!" 

Entä se turva sitten? Mistä sen löytää? 
Itsestämme, kyllä. Mutta myös lähiympäristöstämme. 
Ihmiset, näkymätön, luonto. Energiat joissa olemme. 
Ympäröimällä itsemme sellaisilla ihmisillä ja sellaisella ympäristöllä, johon voimme nojata. Sellaisella jotka ottavat meistä koppia. Itse olen ainakin kokenut niin, että alkamalla nojaamaan toisiin, pyytämällä apua (ja ottamalla apua vastaan!) olen vahvistanut omaa turvan tunnettani. Silloin kun en ole oikein saanut kiinni itsestäni, on tuntunut epävakaalta ja pelottavalta, on ollut tärkeää antautua kannatteleviin käsiin. Joskus ne ovat olleet fyysiset, joskus ne ovat olleet näkymättömät, usein se on ollut luonto. 
Kaikilla on ollut merkittävä osuutensa. 
Tässä piilee lohtunsa myös heille, joilla ihmiset ympärillä tässä hetkessä eivät ehkä ole niin turvaa tuovia. 
Aina on myös näkymätön ja aina on myös metsä. Vinkki vitosena :)

Ja sitten se oma itse. Pysähtyminen tähän hetkeen, hengittely ja kehoon laskeutuminen mielen kauhukuvista. Menetelmiä ja tapoja on lukemattomia, uskoakseni jokaiselle jotakin. Pikkuhiljaa, harjoittelemalla, voi alkaa saamaan enemmän ja enemmän turvaa ihan vain itsestään. Luottamalla omaan systeemiinsä, omaan intuitioon, omaan sisäiseen ääneen. Silloin voi löytää turvan äärelle missä tahansa tilanteessa, mitä elämä tuo eteen. Ja tietää turvan olevan tässä ja nyt koko ajan, vaikka sukeltaisi kuinka kipeiden teemojen äärelle itsensä syvyyksiin. 

Onko tää sitten hoidettu viikonloppukurssilla? Tai "10 nopeaa askelta"-menetelmillä?
Jos on, niin ei ole osunut kohdalle. 
Enemminkin kokonaisuus on rakentunut "yksi askel taakse ja kaksi eteen (välillä toistepäin)"- menetelmällä. Elämällä elämää ja tietoisesti näitä teemoja työstäen. Valitsemalla luottamus pelon sijaan, päivä toisensa jälkeen, hetki toisensa jälkeen. Valitsemalla rakkaus. Pelkkää pysyvää rauhan tilaa ei ole ainakaan täällä päässä näkynyt, enkä siihen uskokaan. Uskon, että meidän on tarkoituskin kokea tätä ihmiselämää ja tunteita kaikessa kirjossaan - ja aallokoista huolimatta kokea olevamme turvassa. Rauha voi olla meissä pohjalla vaikka päällä tyrskyäisi, ne kyllä mahtuu samaan pakettiin.

Sielun pimeään yöhön tuntuu moni henkistäpolkuaan taaplava päätyvän, ennemmin tai myöhemmin. Se yö saattaa olla myös kohta jossa ikään kuin havahtuu sille omalle polulleen. Kaikki kuuluu prosessiin ja näyttäytyy eri ihmisten elämissä erilailla. Yhtäkaikki, tuossa ajassa on kyse paljoltikin juuri varjoista, sen mitä minä olen ymmärtänyt. Se on rämmittävä läpi, että voi taas fiilailla kevyempiä päiviä. Tai uusia raskaita aikoja - erilaisella ymmärryksellä. Kaikkea limittäin ja lomittain. 

Vaaranpaikkana kuitenkin on, että omiin varjoihinsa voi myös eksyä. Jäädä kaivelemaan ja hautautua syvyyksiin, eristäytyä ja jäädä jumiin siihen puhdistustyöhön. Se kaikki ON tärkeää, mutta jos elo alkaa olemaan yhtä prosessia toisensa perään, eikä sitä vapautunutta tilaa ja uutta ymmärrystä tuo takaisin maan pinnalle ja omaan arkeensa, niin what`'s the point? Isossa kuvassa ketä se hyödyttää, että olemme tietoisia kaikesta kuonasta sisällämme, jos emme uskaltaudu tuomaan sitä ymmärrystä myös muiden tietoisuuteen. Kaiveluhan ei lopu ikinä, jos siitä lähdetään, mutta isompi & rohkeutta vaativa steppi onkin alkaa loistamaan valoaan, jonka se kaivelu on mahdollistanut.

Oon kuullut sanottavan, että helpompaa on työstää varjojaan kuin loistaa omassa valossaan.
Voin yhtyä siihen aivan täysin.
Mutta jos varjoen työstö kuulostaa jo aika HC hommalta, niin kuinka sitten voisi olla vieläkin vaikeampi loistaa omassa valossaan?

En tiedä onko se osittain meillä täällä kulttuuriperimääkin, näitä tällaisia "vaatimattomuus kaunistaa" ja "kel onni on, se onnen kätkeköön" ajatuksia. Että älä siinä nyt itestäs mitään luule, parempi vaan pitää kynttilä vakan alla. Ajatellaan ehkä, että ei mussa ja mun jutussa nyt ole mitään niin erikoista, että kannattaisi alkaa huutelemaan. Että ei tää mua taide tai tää mun työni nyt niin erikoista ole. Ylipäänsä, että ei minussa nyt mitään niin erikoista voi olla. Ehkä mä nyt olen vaan hiljaa, etten ainakaan sano mitään väärää. Ja tokko se nyt ainakaan omaa aikaansaannostani on, että tämä ja tämä juttu on kauttani tapahtunut. Helpompi ulkoistaa jollekin toiselle kunnia, kuin antaa arvostusta itselleen. 

Ketä se pienentäminen palvelee? Ei ainakaan Korkeinta parasta.

Pienentämisen kulttuurin lisäksi, mä eniten kuitenkin epäilen syyksi sitä, että me ei vain yksinkertaisesti pystytä koko laajuudessaan käsittämään miten upeita uniikkeja yksilöitä me ollaan. 

Mä aattelen nimittäin, että koko hienous piilee siinä, että me voidaan tuoda kaikki hyvää tähän maailmaan olemalla vaan omia itsejämme! Sillä meidän omalla uniikilla tavalla, mihin kukaan toinen ei just samanlaisena pysty. Ei kerrassaan pystytä, koska minä en ole sinä ja sinä et ole minä. Eikä meidän todellakaan kannata yrittää myöskään kopsata toiselta sitä hänen juttuaan! Inspiroitua kyllä, saada pontta omaan soihtuun, mutta ei yrittämällä olla joku muu hänen kengissään. Tai voidaan toki yrittää, mutta silloin jää oma potentiaali käyttämättä, just se mitä me voitaisiin tälle maailmalle antaa. 

Ja voihan video miten tärkeää olisi, kun tunnustettaisiin tää itsessämme! Tunnistettaisiin oma tapamme loistaa ja uskallettaisin tehdä sitä niin maan perkuleen kirkkaasti. Otettaisiin kaikki ne opit varjojen puolelta käyttöön ja tuotais ne soihduiksi omille & muiden poluille. Uskallettaisiin olla just niin sellaisia kun olemme, koko laajuudessaan, välittämättä sopiiko se jonkun toisen pirtaan tai yhteiskunnan näkemyksiin. Koska sitä kautta me voidaan tuoda niin paljon hyvää tähän maailmaan, tehdä kukin valotyötä omalla tavallamme. 
 
Ja parasta mun mielestä tässä valotyö-osuudessa on se, että sitä voi tehdä kuka ja missä tilanteessa vaan. Sitä ei määrittele oletko työssä käyvä, oletko työtön, asutko kartanossa vai asutko sillan alla. Se ei vaadi näkyvää asemaa, se ei vaadi yhtään mitään, riittää vaan, että elää tätä elämäänsä hyvistä aikeista käsin. 
Näin niinkuin yksinkertaistettuna.
Minä voin tehdä sitä esimerkiksi kirjoittamalla oivalluksistani, olemalla ystävällinen naapurille, keräämällä roskan pihalta, hymyilemällä vastaantulijalle, avaamalla oven seuraavalle, antamalla lahjoituksen keräykseen, tekemällä energiahoitoja, antamalla aikaa läheiselle, olemalla olkapää toiselle, iloitsemalla toisen onnistumisesta, kehumalla ääneen ja selän takana, tekemällä pyyteettömiä hyviä tekoja. 
Joku toinen voi tehdä sitä jollain muulla tapaa, näkyvästi tai pienessä piirissä. 
USKOA ja LUOTTAA siihen, että se oma tapa tehdä, oma tapa loistaa valoa tähän maailmaan, on just oikein ja just riittävää! Mä myös uskon, että kaikki se potentiaali mikä meissä on maailmalle antaa, jos vain luotamme omaan valoomme ja valitsemme sitä loistaa, tulee aina miljoonakertaisena hyvänä takaisin - ja lähtee taas uudelleen kiertoon!
HYVÄN KIERRE.
Hyvä nyrkkisääntö myös on, mistä sain taas taannoin muistutuksen, tehdä asioita yhteisen hyvän eikä niinkään itsensä vuoksi (myöskään unohtamatta itseään; terve itsensä valitseminen on oma juttunsa, jota myös liputan, välihuomio:)). 
 
Me ei voida aina valita missä kohtaa olemme elämässämme, mitkä on meidän resurssit tai puitteet. Vielä harvemmin me voidaan tietää näitä asioita toisen kohdalla ja lähteä tuomitsemaan. Mutta se me voidaan valita, että lähdetään työstämään itseämme, pyhitetään sille oma aikansa ja kun aika on, pyritään loistamaan valoa myös ympärillemme. Pyritään elämään hyvistä aikeista käsin. Sillä jaksamisella mikä meillä kulloinkin on. 
(Voidaan tietty valita tehdä asiat myös justiinsa päin vastoin, sellainen on vapaa tahto)
Ja juu, ei täällä kukaan pyhimys ole (tai ehkä joku on, mutta ei ole vielä tullut vastaan), ihmisyyteen kuuluu toisenkinlaiset valinnat, mutta aina me voidaan yrittää parhaamme. Samaan aikaan olla armollisia niin itsellemme kuin muille, kun tulee tehtyä vähän heikompi suoritus. Sanoisin, että jos on kollannut omia varjojaan, on tää paljon helpompaa - kun tunnistaa ihmisyyden itsessään, löytyy ymmärrystä myös toisille. 

"Mitä rakkaus tekisi", siitä kysymyksestä mä tykkään. Jos sen mukaan koittaa toimia, ei ihan kauheen vihkoon voi mennä. 

Joo että varjoista valoihin ja sitä rataa! Millä tavoin sä voisit tehdä tästä maailman pikkasen paremman paikan? Pistetään loistellen, arvon lukijat ja kanssakulkijat, kyllä maailmaan valoa mahtuu <3 

So long, rakkaudella, 
Saana