Suorituksena paraneminen

Sitten päästäänkin tämän aiheen pariin, jonka olen hahmottanut vasta jälkeenpäin. 
Lähdetäänpä siis pitkähköllä johdannolla itse asiaan:

Saatuani länsimaisen lääketieteen puolelta raflaavan diagnoosin tapahtui seuraavia asioita: 
-Yltiö positiivisuus -> kyllä tästä selvitään, joku taho vielä tulee ja keksii tähänkin parannuksen 
-Mielen romahdus -> ei perkele, keksiikö sitä parannusta kukaan? Kauhukuvia, kauhukuvia, kauhukuvia
-Napsaus mielen sisällä -> hetkinen, voisinko mä itse tehdä tälle asialle jotain?
-Tajunnan laajeneminen -> Holy Spirit! Mähän voin tehdä itse ihan älyttömästi! 

Ja siitä siirtymä lukemattomien mahdollisuuksien maailmaan!

Ihan ensimmäiseksi saatuani diagnoosin, ennen kun tunnustin itseäni edes kukkuupuolen ihmiseksi, tartuin ystäväni suosittelemaan Joe Dispenzan kirjaan "Luo itsesi uudelleen". Jostakin syystä, kaikesta skeptisyydestäni huolimatta, aloitin tekemään kirjassa olevia mielenharjoitteita jo siis aivan alkuvaiheessa - jo tuossa "yltiöpositiivisuus" kohdassa (eli vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään, minähän otin koppia omasta terveydestäni jo tuolloin, hyvä mä!). 
Tässä taannoin avasin pitkän ajan jälkeen tuon aikaisen päiväkirjani ja kaikessa tragiikassaan mua nauratti kirjoitukseni 30.12.22. Se oli niin mahtipontinen. Silloin mulla oli ollut tiukkaa kipulääkettä hetkellisesti käytössä ja olin täräyttänyt päiväkirjaani vahvalla aloituksella: "Noniin, täältä pesee!" -> ja siitä sitten kovaa tykitystä, joka loppui sanoihin: "...mutta mä aion ajatuksen voimalla parantua. PÄÄTÄN, että paranen! MÄ PARANEN. "Ihme parantuminen!" ne sanoo. Ja se oon MÄ!" 
Olin ihan että WOW! En todellakaan muistanut, tällaista tekstiä kirjoittaneeni.

Siitä meni muutama kuukausi ja tapahtui mielen romahdus. 

Näin jälkikäteen ajatellen se, että oon tollaisen siemen iskostanut itseeni (joskin tramalipäissäni..), näytti lähtevän itämään jossakin siinä kevään -23 aikana. Mulle oli määrätty mielialalääkkeitä mut vallanneeseen synkkyyteen. En halunnut niitä kuitenkaan käyttää. Sen sijaan jokin sisäinen ohjaus laittoi mut googlettelemaan mitä muita keinoja voisi olla, kuin sairaalan tarjoamat lääkkeet. Silloin mä päädyin Maria Nordinin "Free to heal - Eroon oireista" -menetelmän pariin. Kirja veti puoleensa ja kaikista päänsisäisistä kauhuista huolimatta aloin tekemään harjoitteita. Kävi niin, että siinä loppukevään ja alkukesän aikana (vaikea enää tarkasti yrittää hahmottaa mitä on tapahtunut milloinkin), alkoikin maailma taas näyttää pikkaisen valoisammalta. Ymmärrys siitä, että on paljon muitakin keinoja auttaa itseään, kuin virallisten tahojen ohjeistukset, alkoi avautumaan oikein rytinällä. Aloin etsimään tietoa luonnollisista tavoista parantua ja niiden tueksi ihmisten tarinoita, joilla niin oli käynyt. Tilanne ei näyttänytkään enää yhtään niin pahalta, miten mulle oli annettu ymmärtää.  

Aukesi maailma, joka oli itselle aivan uusi! Sellainen maailma joka oli täynnä mahdollisuuksia. Kaikesta hamuamastani tiedosta tulin siihen ymmärrykseen, että kehoni on epätasapainotilassa ja nyt on syytä alkaa tukemaan sitä takaisin tasapainoon. Näin mä päädyin ensimmäiseksi vyöhyketerapian pariin. Sen jälkeen lukuisiin muihin täydentäviin hoitoihin, yksi kohtaaminen johti seuraavaan, joka johti taas seuraavaan ja huh sitä menoa! Sanotaanko, että mä kokeilin ihan summan mutikassa kaikkea mikä vähänkään tuntui siltä, että tää vois olla hyvä juttu (ihan varmasti myös muutamaa sellaistakin, jotka eivät edes tuntuneet hyvältä, mutta vauhtisokeus yllätti). Ja no, ihan vain se, että mulle oli annettu diagnoosi jolla ei hääviä ennustetta länsimaisen lääketieteen näkemyksen mukaan elinajan suhteen ollut, sai tekemään aika hätäisiä ratkaisuja. Olin vielä aikamoisessa välimaastossa, missä päässä kaikui kaikki ennusteet ja vertaisryhmien tarinat, ja toisaalta taas veri veti vahvasti tälle toiselle puolelle, missä tapasin ihmisiä toisensa jälkeen, jotka valoivat muhun uskoa ja luottamusta. 

Siellä mä sitten sinkoilin. Hoitomuodosta toiseen, ahmin tietoa, tein paljon omia harjoitteita, bongasin erinäisiä kursseja ja retriittejä. Musta tuntui, että mun PITÄÄ tehdä tämä ja tämä määrä omia harjoitteita, käydä näin ja näin usein erilaisissa hoitomuodoissa ja olla aivan ehdoton siinä mitä suuhuni laitan. 
Suoritin paranemista. Ja ihmekös tuo, olihan siinä pöydällä aika kovat panokset. 
Se aika piti elää. 

Jossain kohtaa huomasin kuitenkin esimerkiksi ehdottoman ruokavalion olevan mulle stressiä tuova asia. Uskon edelleen, että sillä totaalikarsinnalla oli myös paikkansa akuutissa tilanteessa, mutta siinä kohtaa kun pillitin vuolaasti talvisella Levin kävelykadulla syötyäni vahingossa gluteenia, ymmärsin, että nyt ollaan pikkasen hakoteillä. Että eipä tällainen stressikään voi ihmiselle hyväksi olla. 
Myös se, että raha alkoi tulla vastaan (tai oli jo varmasti tullut aikaa sitten, mutta lainaahan saa aina lisää..), aiheutti ahdistusta siitä, että mitä jos mä en nyt pääsekään säännöllisesti käymään näin ja näin monta kertaa kuukaudessa eri hoidoissa. Mitä sitten tapahtuu?! Pelko se siellä huuteli ja ohjasi toimintaa. 
Myös joka aamusta, illasta ja päivästä meni iso osa aikaa siihen, että tein säntillisesti erilaisia mielenharjoitteita ja hoitoja itselleni. Jos en pystynyt tekemään niitä jostakin syystä, koin myös siitä ahdistusta, koska PAKKOHAN ne on tehdä. 

Suorittamista, suorittamista, suorittamista.

Mutta niinkuin sanoin, se aika piti elää. Tuolta kaikesta nimittäin löytyi sitten lopulta myös se oma tapa elää tätä elämää; löytyi hoitomuotoja joissa edelleen käyn säännöllisesti, löytyi itselle sopivan tuntoinen tapa syödä ja löytyi sellaiset harjoitteet mitä edelleen teen lähes päivittäin. Lähes siksi, että enää en koe maailmani kaatuvan, vaikka jonakin päivänä jäisi jotakin tekemättä. Tai vaikka en jossakin kuussa menisikään yhteenkään täydentävään hoitoon. Tai jos syön vaikka korvapuustin. 
Perustukset ja tapa elää on silti täysin muuttuneet. Se pohja jolla nyt elelen, on jotain muuta, kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Syön tietyllä tapaa siksi, että se tuntuu hyvältä. Meditoin ja joogaan siksi, että ne tuntuvat hyvältä. Valitsen sellaiset liikuntamuodot jotka tuntuvat hyvältä, en siksi, että mun pitäisi näyttää joltakin. 
Tämä tapa jolla nyt elän, tuntuu tukevan mun tasapainoa ja virtaavuutta. 
Jollakin toisella toimii varmasti aivan erilainen tapa. Sen vuoksi tämä teksti, sen enempää kuin vaikka kirjani, ei ole ohje kenellekään toiselle tehdä juuri samanlailla. Ainostaan jakoja siitä, minkä koen itseäni auttaneet ja jos näistä jollekin löytyy jotain, joka resonoisi, niin mahtavaa! Sillä laillahan minäkin poimin ihmisten kokemuksista, eri tutkimuksista, kirjoista ja podcasteista asioita kokeiluun ja ne jotka tuntui hyvältä & toimivalta, jäivät osaksi arkea.   

Maailmaan mahtuu myös lukematon määrä näkemyksiä mikä on hyväksi terveydelle. Uskon, että eri ihmisille toimii erilaiset jutut ja sen vuoksi on myös harhaanjohtavaa, ja oikeesti mahdollisesti myös haittaa aiheuttavaa, toitottaa omaa näkemystään ainoana Universaalina totuutena. 
(tästä aiheesta taidan kirjoittaa seuraavaksi: Red Flageista terveys skenessä) 

Stoorin piti siis mennä paranamisenkin osalta niin, että ensin puski päälle suorittaja ja sieltä sitten ajan kanssa löytyi tasapainoisempi tapa olla ja elää. Vaikka oonkin luonteeltani vähän sellanen, että parempi överit kuin vajarit, niin voin myös myöntää, että ei se joka kohdassa ihan toimi.. kohtuu kaikessa sano!
Jos sulla on nyt menossa paranemisen/terveyden osilta suoritusvaihe, niin älä siitä itseäsi soimaa, kuulunee asiaan! Jos sen kuitenkin tunnistat, niin ehkä voit koittaa pikkasen jarrutella ja katsoa, että kaatuuko se maailma vaikka vähän hölläisitkin. Vai voisko olo tuntua jopa paremmalta?   

Tähän loppuun haluan vielä muistuttaa, että vaikka aiemmin mainitsin rahan, jota tälle reissulle on uponnut sievoisia summia, kaikista suurin paranemisen avain & terveysteko on aivan ilmainen:
MIELEN VOIMA ja aivojen neuroplastisuus! 
Vaikka silloin uuden vuoden tienoilla tramalipäissäni käytin julistamisen vapautta siitä, miten mä PÄÄTÄN olla terve, niin sanotaanko, että se päättäminen ei ehkä aina yksinään taida riittää. 
Se vaatii oikeasti aivojen työstöä ja oman mielen voimansa käyttöä.  
Sitä mä olen tehnyt aivan älyttömästi. Kuvitellut ja tuntenut itseni terveeksi. Oon käyttänyt erilaisia ohjattuja harjoitteita (esim. Dispenza ja Nordin ) sekä omia variaatioita. Näitä mä olen tehnyt päivästä toiseen, tunnista toiseen,sängyssä maatessa, kävelylenkeillä, missä ikinä. 
Yhtenä esimerkkinä voin jakaa tällaisen aivan yksinkertaisen jutun: pitkän pitkän aikaa toistin itselleni lukemattomia kertoja päivässä: "Mä olen täysin terve, onnellinen ja hyvinvoiva" ja antanut itseni tuntea niin todella olevan (vaikka mikään ulkoinen ei ole siinä kohtaa tukenut tätä).  
Keho tekee perässä mihin mieli uskoo. Se on mun kokemus.
(Toim.huom: tää ei pois sulje sitä, että uskon itse kyllä myös rukouksen voimaan ja sellasiin "naps"-juttuihin! Oon tullut siihen tulokseen, että elämä on niin erikoinen juttu ja sellaisia ihmeitä tapahtuu, että joskus siellä on vaan oltava jotain magicia mukana - kaikkea ei tarvitse pystyä selittämään, asiat voi vaan tapahtua :))

Muita ilmaisia:
-luonnossa oleminen
-hengitysharjoitteet (paljon ohjeita niin kirjoissa kuin YouTubessa)
-jooga (sama kuin yllä)
-meditaatio (same same)
Summa summarum: lainaamalla kirjastosta kirjoja ja tutkimalla itse (sen sijaan, että varaa kaikkeen konsultaation) & opettelemalla helppoja itsehoitomenetelmiä (sen sijaan, että osallistuu kalliille kursseille).

Työlästä? Toisinaan kyllä, mutta se on se juttu - ottaa itse vastuu itsestään. 

Enkä yhtään väheksy alansa ammattilaisia, oon saanut itse aivan valtavasti apua eri alojen asiantuntijoilta!, mutta jos tilanne on kerrassaan se, että rahulia ei takataskussa ole ja lainojakaan ei enää myönnetä, niin sanottakoon, että paljon voi myös tehdä aivan itse ja ilmaiseksi.
Ja hei, mielikuvitus on rajana! Onko sulla jotain osaamista, mitä voisit tarjota toiselle ja tehdä ikään kuin vaihtokaupat? Vähän niinkuin "minä ajan tänään, niin aja sä ens kerralla" -ajatuksella. Eikä tarvi olla silmä silmästä, vaan enemminkin tarve tarpeesta. 
PLUS että, kysyvä ei tieltä eksy, sitä voi yllättyä miten paljon ihmiset haluavat auttaa ihan vain vilpittömästä auttamisen halustaan <3 sellaisen osalliseksi minä olen päässyt ja joutunut samalla opettelemaan vastaanottamisen taitoa (ilman vastapalvelus-velvoitetta).   
   
Ja vielä mitä tulee rahaan: en itse tekisi mitään toisin, tän kuului mennä näin. 
Yksi ystäväni totesi kerran hauskasti, kun näitä laina-asioita tuskailin, että tällaiset jutut voi ajatella niin, että aattelee, että ikään kuin tulevaisuuden minä piffaa! Nyt siis sitten tää sen aikainen tulevaisuuden minä tässä kuittailee vaan vanhoja velkojaan pois, tadaa :) 
(haha, voin jo kuvitella miten tarkemman markan -tyyppit pyörittelee silmiään :)<3) 

On mielenkiintoista näin jälkikäteen katsoa taakse päin asioita ja tunnistaa tiettyjä toimintamalleja. Ehkä jos joskus meinaa taas lähteä lipsumaan suoritukseksi jokin elämän osa-alue, olen pari milliä viisaampi ja voin koittaa puuttua tilanteeseen. Ehkä. Tai sitten kirjoitan uuden blogitekstin jostakin toisesta aihealueesta jälleen jälkiviisaana.  

Tässäpä näytti tulevan nyt muutakin, kuin vain suoritusosiota. No, tyyli on vapaa ja mun tyyli on tämä tällainen vähän runsas ja rönsyilevä, toivottavasti pysyit mukana :)

So long, rakkaudella, 
Saana