Suvanto; lepoa ja integroitumista

Kuvailin aiemmassa tekstissä kulunutta kesää eräänlaiseksi suvannoksi. On tuntunut, että elämä on sillä lailla pikkasen pysähdyksissä. Että minä nyt olen tässä ja elämä tossa tapahtuu ympärillä, mutta mulla ei ole mitään hajua mihkä tässä pitäisi ottaantua tai mihkä suuntaan lähteä energiaansa antamaan. 
Se on ollut mielenkiintoista. Sitten loppujen lopuksi. 

Mä olen tyyppi, joka innostuu herkästi monista asioita ja lähtee milloin mitäkin ideaa toteuttamaan. Päätän kirjoittaa kirjan - teen sen, päätän irtisanoa itseni - teen sen, päätän lähteä reissuun - teen sen. Innostus on mun motivaattori ja sillä lailla mä saan aikaan asioita. Jos joku asia taas ei yhtään kutkuta, on sen toteuttaminenkin melko työlästä ja usein sellaista, mikä sitten vaan jää. 
No, nyt sitten kesän aikana tätä innostusta ei ole niinkään esiintynyt. Mä olen vaan olla möllötellyt, elänyt päiviä läpitte ja kokenut jopa, että OMPAS TYLSÄÄ. Toki kesään on kuulunut paljon iloisia tapahtumia ja kohtaamisia, ne on juttu erikseen, mutta tässä kuvaan päiviä tavan arjessa. 
On tuntunut erikoiselta, että ei ole mitään vetämässä mihinkään suuntaan, ei uusia proggiksia tiedossa eikä ole vanhojenkaan edistykseen intoa riittänyt.

Elämässä on tapahtunut paljon viimeisten vuosien aikana.
Viime huhtikuussa elelin jälleen jänniä ja prosessikylläisiä aikoja odotellessani kontrollikuvieni tuloksia. Se on ollut joka kerta sellaista aikaa, mikä nostaa jälleen ylös kaikkia pelkoja (lähinnä niitä mitä ulkopuolelta on jostain matkan varrelta muhun iskostunut) ja sitä on saanut olla eräänlaisessa prosessikuplassa päivä ja hetki toisensa perään. Kun sitten tuli tulosten kuulemisen aika ja sain jälleen kuulla kaiken olevan hyvin, mä ikään kuin tipahdin tyhjyyteen. Siis ihanaan tyhjyyteen! Olo tuntui kevyeltä, helpolta ja huolettomalta, päivät oli kirkkaampia ja minä liitelin - ja nautin siitä. 
Ja sitten jossain kohtaa huomasin kysyväni itseltäni; mitäs nyt? Nyt on taas menty mankelista läpi, liihoteltu sen jälkeisessä keveydessä ja tässä sitä nyt ollaan tavan arjessa, eikä mulla ole hajuakaan mitä seuraavaksi. Enkä kerta kaikkiaan saanut oikein mistään otetta tai mitään aikaan. 

Se on kaiketi jokin perus (hölmö) oletus, että me kuvitellaan, että meidän pitäisi olla jotenkin tosi suorittavia ja tekeviä ollaksemme arvokkaita tälle yhteiskunnalle (vai ollaksemme arvokkaita itsellemme?). Ja kun emme sitten olekaan, oman mittapuumme mukaan, niin olo tuntuu kerrassaan epämukavalta.
Tää on se hetki, kun on hyvä kysästä itseltään, mistä tämä tulee? Kelle mä haluan todistaa olevani "jotakin". Ja miksi mä haluan tehdä niin? Kun sitä sitten pysähtyy, sen kaiken jo olemassa olevan pysähtyneisyyden keskelle, sieltä alkaakin nousemaan vastauksia. Vastauksia jotka jo sisimmässään tietää todeksi, mutta joita aina kuitenkin päätyy kyseenalaistamaan. 

Sitä ei näet moni ymmärräkään, miten tärkeä kohta se sellainen "Suloinen joutilaisuus" voi olla. Miten tärkeää se on, kun koko ajan ei ole prosessit päällä (sisäisesti tai ulkoisesti), vaan voikin vaan olla. Hermostokin tottuu sellaiseen kiireen tunteeseen, ja että saisikin olla ihan rauhassa, tuntuu vieraalta ja vaikealta. Ja syylliseltä!
Voiko tässä nyt vaan olla , kun ympärillä näyttää esiintyvän kiirettä, jota ihmiset omasta arjestaan niin mielellään jakavat. Vastaus kysymykseen on; kyllä voi. 

Koska

Se on äärimmäisen tärkeää. Levätä. Integroida kaikkea tapahtunutta.
Huilata välissä, että voi taas antaa itsestään. Antaa palojen asettua paikoilleen, elää todeksi niitä suuria oivalluksia ja kokemuksia, mitä on prosesseissaan kokenut. Henkiset harjoitteet, syvät kokemukset, jäävät lillumaan johonkin sfääreihin, jos niitä ei pysty integroimaan arkeen. Se on mun kokemus. 

Arjen keskellä syntyneiden oivallusten lisäksi, minäkin oon lillutellut jos millaisesta harjoitteesta, prosessista ja retriitistä toiseen, saanut kokemuksia ns. yliluonnollisesta (=luonnollisesta) ja välillä myös kadonnut niihin. Tavan arki ei ole tuntunut riittävältä, koska nuo kokemukset ovat olleet niin järisyttäviä. On tuntunut turhanpäiväiseltä keskustella päivän polttavista, maailman tapahtumista, millainen keli on tai mitä on tapahtunut töissä, kun oma sielu on huutanut lisää high leveleitä. Sinne todellakin voi kadota niin, että mikään maallinen ei tunnu enää juuri miltään. 
Ja vaikka kukaan ei meistä kai totuutta täällä varmuudella tiedä, niin mun villi veikkaukseni on, että se ei ole se juttu. Se juttu on tuoda kaiken tuon myötä tulleet kokemukset tähän maalliseen elämään. 
Ja sitä varten tarvii suvantoja. 

Tässä kohtaa saattaa joku ns. ruuhkavuosiaan elävä, täyttä työviikkoa puskeva puhahtaa, mistä sinä sitä lepoa oikein kaipaat? Se on aivan ymmärrettävä kysymys, jonka olisin varmasti itsekin esittänyt vuosia sitten, eläessäni samanlaista elämää. 
Sitä ei välttämättä oikein pysty tavoittamaan, kuinka paljon energiaa voi kulua itsensä työstöön. Tai vaikka omalla kohdallani energiahoitojen tekemiseen. Se on erilaista, vierasta, eikä siitä voikaan saada kiinni, jos omaa kokemusta ei ole. Mutta jos mä ajattelen sitä aikaa, kun olin pitkiä päiviä töissä ja sieltä lensin harrastuksiin & muuhun vapaa-ajan toimintaani, oli se väsymys eri tuntoista. Se oli aivan yhtä todellista ja raskasta, mutta se tuli eri asioista ja eri tavalla ja siitä palautui/tai ei palautunut eri tavalla. 
Silloinkin olisin tarvinnut suvantoja. 

Antaa aikaa itselleen, olla suloisessa joutilaisuudessa, on yksinkertaisesti tärkeää.
Levätä ja integroitua.
Ja mikä parasta, tyhjyydestä ja hiljaisuudesta kumpuaa luovuus. Ei täydestä kalenterista, kiireen tunnosta tai puskemisesta. Joskus elämä on niitäkin, mutta jos sattuu käymään niin onnekkaasti, että elämä tarjoaa tällaista suvantovaihetta, niin lämmin tipsini näin jälkiviisaana on, että nauti siitä. 
Se saattaa joskus tulla myös vaikeiden juttujen kautta, ikään kuin pakosta. Ehkä irtisanomisen myötä, terveyshaasteiden kautta tai vaikka jäädessään yksin. Siihen kohtaan sopinee vanha mietelause:
"Vastoinkäymiset ovat siunauksia valepuvussa". 

Tällä kertaa omalla kohdallani kävi niin, että kun sitten jokin oli valmista sisälläni tälle erää, tarpeeksi suvantoa yhtään likkaan, elämä ohjasi mut penkomaan vanhoja päiväkirjojani joiden seasta löytyi värityskirja. Ja kukka kukalta, kuvio kuviolta, luovuus alkoi jälleen virrata - itsestään ja puskematta.
En nyt sanoisi, että suunnitelmat syksyyn edelleenkään olisivat aivan mintissä, mutta koen, että on ikään kuin puhdas pöytä mistä lähteä taas seuraavia juttuja kohden, kun edelliset ovat saaneet rauhassa asettua osaksi itseäni. 

Joten, hurraa tylsyydelle, joka itseasiassa onkin melko mielenkiintoista, kun sitä alkaa tarkemmin katsomaan! 

So long, rakkaudella, 
Saana